tiistai 28. tammikuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala
Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.
Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  
- No mittee persesilimättömät tietää? 
- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 
- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  
Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 
- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)
Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

9 kommenttia:

  1. Kiva että tykkäsit! Mainio romaani on tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, en vaan voinut olla tykkäämättä. Mainio tosiaan. :-)

      Poista
  2. Toen perrään, ylypistyyköhän se poeka nyt kun myö niin kehuva retostellaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tok veikkonen ylypisty, eiköhän tiällä riitä nuita Jalluja, jotka pittää oman kylän kirjaelijat tiukasti muan pinnalla ;)

      Kiva kun tykkäsit (sinäkin) Booksy!

      Poista
    2. Hih, Amma ja Arja, osaisinpa vastata teille samalla mitalla! Mutta en viitsi edes yrittää... savosta on tainnut tulla mulle sellainen passiivinen kieli, että ymmärrän mutten puhu. :-)

      Poista
  3. Niin, eihän sille mittään maha, että tämä ol' ihan mahottoman hyvä. Minuun kirja kolahti myös, niin ajankuvansa, savolaisuutensa kuin lopulta päähenkilönsäkin osalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, niinpä! Tässä päähenkilö oli sellainen hahmo, josta alussa pidin vähän (voiko pikkuvanhasta äidittömästä kiltistä pojasta olla pitämättä?), sitten ärsyynnyin mokomaan kolliin, mutta loppuvaiheessa huomasin taas jotenkin sympatiseeraavani ihan hänen puhtaan inhimillisyytensä tähden...

      Hyvin kolahtavaista laatua kaikkiaan. :-)

      Poista
  4. No olihan tämä kyllä! Ihan mahottoman hyväksi en tämän kanssa päässyt, mutta kyllä se vaan jotenkin syräntä lämmitti tämä kirja. Vaikka näitä kasvutarinoita on luettu, ja sukupolviromaaneja, niin silti. Että kyllä tää taisi kolahtaa täälläkin ko kirjastosta sain vaan kotiin raijattua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3! Miten sitä uudet ihmiset saavat ikivanhan tarinan kerrottua niin että se taas tuntuu tuoreelta...

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.