tiistai 15. maaliskuuta 2011

Pride and Prejudice

Joihinkin kirjoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Olen joskus tainnut sanoakin, että Jane Austenin romaanit kuuluvat vuodenkiertooni. Silloin kun pää on väsynyt, aikataulut töissä pahimmillaan ja viikonloput täynnä ohjelmaa (lue: keväällä), on huojentavaa palata vanhan kirjarakkauden pariin. Ennestään jokaiselta yksityiskohdaltaan tuttu tarina kietoon lempeään syliinsä kuin lapsen lohtuhuopa. Se ei vaadi yhtään enempää kuin jaksaa juuri sillä hetkellä antaa.

Kuoliaaksi rakastettu pokkari.
Siksi taas kerran luettavaksi nousi, kirjaston pinoista huolimatta, Pride and Prejudice eli Ylpeys ja ennakkoluulo. En tiedä montako kertaa olen tämän lukenut, mutta selvästikin on aika hankkia uusi kappale: kannet ovat irronneet ja noin viidesosa on irtolehtinä. (Postausta onkin yllättävän vaikea kirjoittaa tällaisesta kirjasta... tuntuu kuin olisin jo ajatellut kaiken tuhanteen kertaan, eikä mitään lisättävää voi olla!)

Tällä kertaa päätinkin lukea kirjaa ihan tietystä näkökulmasta. Työn alla on nyt kolminkertainen lukukokemus. En aio toistaa Ylpeyden kohdalla Sallan urotyötä (Sieppari ruispellossa kolmeen kertaan!), mutta luen alkuperäisen lisäksi kaksi uudelleentulkintaa: Amanda Grangen Mr. Darcy's Diary'n ja Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy'n.

Ylpeys ja ennakkoluulo on ilmeisesti kirjoitettu 1796-1797 vuosien tienoilla, vaikka se julkaistiin vasta 1813. Se on rakkaustarina mutta myös tapa- ja yhteiskuntakomedia. Rikas ja ylpeä herra Darcy herättää ennakkoluuloja kauniissa ja nokkelassa neiti Elizabeth Bennetissä. Ennen kuin sankaripari voi saada toisensa, on Darcyn nöyrryttävä ja älyynsä tyytyväisen Elizabethin myönnettävä erehtyneensä pahan kerran. Kummankin perisynti on pohjimmiltaan turhamaisuus.

Tarina on niin tunnettu, että juoni tuskin on monellekaan vieras. Koska aion puhella tarinasta kolmeen kertaan, otan mukaan juoniselostuksen varmuuden vuoksi, mutta jätän sen iiiiiihan viimeiseksi. Skrollaa siis loppuun jos kaipaat kertausta.

Ylpeyden juonihan on peruskuvioiltaan sisäsiistiä ja siveellistä hömppää, oikea 'naisten' kirja. Ei siis sitä tavallisinta klassikkoainesta. Henkilöiden vivahdeikkuus, ilkukurinen huumori ja herkällä viivalla piirretty teksti antavat onneksi riittämiin perusteluja statukselle. Austenin henkilöistä saa paljon irti; melkein aina kun ihmettelet hetken jotain elettä, tapahtumaa, ratkaisua, siihen löytyy miettimällä pätevä psykologinenkin pohja.

Tarinalla ei ole minä-kertojaa, mutta näkökulma on paljolti Elizabethin. Lukija seuraa Elizabethin kehitystä itseensä tyytyväisestä, hyväntuulisesta tytöstä onneaan arvostavaksi ja heikkoutensa tiedostavaksi naiseksi. Elisabethin itsetutkiskelu avataan askel askelelta.
(--) Had I been in love, I could not have been more wretchedly blind. But vanity, not love, has been my folly. Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment I never knew myself. (s. 162) 
Darcyn sen sijaan tunnemme enimmäkseen Elizabethin tulkitsemana. Ja Elizabeth katselee Darcya alussa arvostelijan, lopussa katujan silmin:
What a triumph for him, as she often thought, could he know that the proposals which she had proudly spurned only four months ago, would now have been gladly and gratefully received! He was as generous, she doubted not, as the most generous of his sex; but while he was mortal, there must be triumph. (s. 239)
Elizabethin mielenmuutos kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta Darcy pääsee varsin vähän ääneen. Alussa saamme viitteitä hänen yrityksistään vastustaa ihastumista Elizabethiin, mutta mitä todella liikkuu miehen mielessä? Onko luottaminen Elizabethin omaan selitykseen Darcylle?
(--) The fact is, that you were sick of civility, of deference, of officious attention. You were disgusted with the women who were always speaking and looking and thinking for your approbation alone. I roused and interested you, because I was so unlike them. Had you not been really amiable, you would have hated me for it; but, in spite of the pains you took to disguise yourself, your feelings were always noble and just; and, in your heart, you thoroughly despised the persons who so assiduously courted you. (s. 293)
Elizabeth siis arvelee erilaisuuden ja vähän välinpitämättömyydenkin herättäneen Darcyn kiinnostuksen. Mutta jos näin on, miksi Darcy niin luottavaisesti odotti Elizabethin suostuvan kosintaansa? ("I believed you to be wishing, expecting my addresses.") Hmm. Tunnustaako romanttinen kaksikkomme siis, että Darcy on luottanut arvoonsa avioliittomarkkinoilla vakaasti ja ollut samalla täysin halukas naimaan naisen, joka haluaa vain hänen rahansa ja asemansa? Ei kovin romanttista! Onkin kiinnostavaa tutkiskella muiden Austen-fanien tulkintoja Darcyn käytöksestä ja ajatuksista. Palaan asiaan...

Paitsi Darcyn toimia ja luonnetta, pähkäilin tällä lukukerralla Ylpeydessä ilmeneviä monitasoisia maineen ja luonteen käsitteitä.  Consequence ? Character? Honour? Properiety? Manners? Austenin kuvaamassa maailmassa on tiettyjä yleisesti oikeiksi tiedettyjä arvoja, joiden mukaista toimintaa ja ajattelua pidetään tärkeänä  - mutta samalla arvojen substanssista poikkeaminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä kunhan siitä ei pidä liiaksi numeroa. On paljon tuomittavampaa kertoa naivansa rahasta kuin tehdä niin, ja paljon tuomittavampaa olla häijy tärkeälle kuin mitättömälle henkilölle. Muodon ja sisällön leikki on tässä(kin) suhteessa verrattoman taidokasta.

(Austenin kieli onnistuu lumoamaan minut yhä uudelleen ja uudelleen. Tekstistä oikein henkii, että se on ajateltu ääneen, luettavaksi toisille. Tunnustan, joskus sorrunkin lukemaan itsekseni mutisten näitä elegantteja ilmaisuja. Kuin tärkättyä korupitsiä: muodollista, haurausta, kaunista.)

Vielä viimeinen huomio: toisin kuin vaikkapa Minna Canth, Austen ei suoraan kyseenalaista aikansa normeja, mutta hän ottaa niistä kyllä kaiken ilon irti. Rivien väleistä paistavat tarkkasilmäisen ihmisluonnon tutkijan ironiset ajatukset. Päällisin puolin hän näyttää hyväksyvän avioliiton säätyläisnaisen ainoaksi uraksi, mutta samalla osoittaa miten absurdiin tilanteeseen se naiset asettaa. Austenin säätyläisnaiset ovat realisteja kaikki tyynni. Antamalla sankaritartensa saavuttaa rakkauden ja onnen Austen alleviivaa samalla lukemattomien muiden kirjoissa esiintyvien naisten ikävämpää tilannetta. (Mikä muu selittäisi juonellisesti täysin hyödyttömän herra Hurstin?)

Yhtä perusteltu voisi tosin Ylpeyden kohdalla olla tulkinta, että Austen ottaa kantaa luonteiden yhteensopivuuden puolesta avioliitossa; ulkoisiin ominaisuuksiin tai taloudellisiin seikkoihin perustuvat avioliitot tuomitaan esimerkein. Tämä on tietenkin 2000-luvun jälkiviisautta. Austenin kirjat on kirjoitettu aikalaisyleisölle, eikä ole helppo arvailla onko taustalla ollut muuta tarkoitusta kuin viihde ja ansiot - ja kirjailijan oma halu paeta vaikeita elämäntilanteitaan fantasian maailmaan.

Jane Austen (1994, alkuperäinen 1813). Pride and Prejudice. London etc.:Penguin Books.

---
Juonitiivistelmä:
Tausta: Elizabeth on toiseksi vanhin Bennet'n perheen viidestä tyttärestä. Esikoinen Jane on lempeä kaunotar, kolmas sisar Mary koominen hurskastelija, neljäs sisar Kitty tyhjänpäiväinen ja saamaton otus, kuopus Lydia hemmoteltu hupakko. Koska perhe ei ole varakas, ja tilukset periytyvät miespuoliselle serkulle (sietämätön pastori Collins), on neidoille löydyttävä aviomiehet elättäjiksi. Tyttöjen äiti metsästääkin puolisoja lapsukaisilleen kuin pahin naarastiikeri, valitettavasti taidot eivät yllä innon tasolle. Isä-Bennet, joka nuoruudessaan itse teki virheen naimalla mieluummin kauneutta kuin aivoja, varallisuutta tai hyvää sukua, pakenee naisväkeään kirjastoon milloin ei huvittele kiusaamalla rahvaanomaista ja typerää vaimoaan.

Ensimmäinen vaihe. Tällaisen asetelman kohtaa läheiseen kartanoon syksyllä asettuva herra Bingley, joka tuo tullessaan häijyt sisarensa neiti Bingleyn ja rouva Hurstin, jälkimmäisen puolison, sekä ystävänsä Darcyn. Ylpeyden ensimmäisessä vaiheessa Neiti Bingley jahtaa Darcya, Bingley rakastuu Janeen, herra Hurst rakastaa vain ruokaa ja Elizabeth nauraa kaikille - paitsi salaperäiselle Wickhamille, jota Darcyn kerrotaan kohdelleen kaltoin. Todellisuudessa Wickham on kohdellut kaltoin Darcya ja yrittänyt naida salaa tämän sisaren. Kauhea Collins kosii Elizabethia mutta tyytyy rukkaset saatuaan tämän vähemmän kauniiseen ystävättäreen Charlottaan, joka puolestaan mieluummin nai ikävän miehen kuin jää naimattomana perheensä rasitteeksi. Darcy ja Bingleyn sisaret taas estävät Bingleyta kosimasta Janea, koska Bennetit eivät ole tarpeeksi hienoja. Jane riutuu. Darcy kiinnostuu Elizabethista, Elizabeth ei kiinnostu Darcysta.

Toinen vaihe. Jane riutuu Lontoossa, Elizabeth viettää aikaansa Charlottan (nyk. rouva Collins) luona. Naapurissa asuu Darcyn täti, diktatoorinen Lady Catherine, jonka luona Darcy serkkunsa Fitzwilliamin kanssa vierailee. Darcy sortuu, julistaa rakastavansa Elizabethia vastoin tahtoaankin, tämän surkeasta perheestä huolimatta. Elizabeth syyttää Darcya sisarensa onnen pilaamisesta, komean Wickhamin perikadosta ja herrasmiehelle sopimattomasta käytöksestä. Darcy puolustautuu kirjeitse. Elizabeth alkaa epäillä erehtyneensä.

Kolmas vaihe. Elizabeth matkustelee kesällä sukulaisseurassa ja vierailee turistina Darcyn omassa komeassa kartanossa. Se on upea. Darcy tulee kotiin odotettua aikaisemmin. Nolo tilanne. Darcy käyttäytyy herrasmiehelle sopivalla tavalla. Elizabethin sydän pamppailee. Huonot uutiset kotoa pilaavat kaiken: pikkusisko Lydia on karannut Wickhamin kanssa, tuhoten maineensa ja sisartensakin aviomahdollisuudet. Elizabeth kiiruhtaa kotiin siinä uskossa että on menettänyt Darcyn, Darcy kiiruhtaa etsimään Wickhamia ja Lydiaa estääkseen skandaalin. Kaikki ovat surkeita. Darcy pelastaa tilanteen järjestämällä Lydian ja Wickhamin avioliiton, mutta ei halua Elizabethin tietävän sitä.

Neljäs vaihe. Bingley palaa kartanoonsa Bennetien naapurustoon. Darcyn eteenpäin tyrkkäämä Bingley kosii Janea. Elizabeth saa selville Darcyn osuuden Lydian avioliitossa. Darcy ja Elizabeth ujostelevat toisiaan. Lady Catherine on kuullut huhuja sisarenpoikansa kiinnostuksesta ja ilmaantuu vaatimaan Elizabethilta lupausta olla koskaan naimatta Darcya. Elizabeth kieltäytyy, Darcy rohkaistuu kosimaan uudestaan. Hääkellot soivat. Molemmat parit elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.


12 kommenttia:

  1. Oikein ärsyttää se, että Jane Austen on minulle edelleen punainen vaate. Ensikosketukseni tapahtui kun oli 14-vuotias. Äikäntunnilla tyttöjen piti lukea Austenia ja poikien Agatha Christietä. Inhosin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa jo varmaan ihan silkaa kapinallisuuttani äikänopea kohtaan. Tunsin itseni syvästi loukatuksi, että sukupuoleni takia en "saanut" lukea dekkaria (olisin toki vapaa-ajallani saanut, mitäpä opella siihen).
    Päätin, etten enää pitkällä tikullakaan koske Austenin kirjoihin. Ja se on pitänyt.

    Oliskohan vihdoin aika päästää irti näistäkin lapsuustraumoista ja teiniuhmasta, kun tapahtumasta on yli 15 vuotta xD

    VastaaPoista
  2. Voithan aina rationalisoida sen niin, että opettajanne vain arveli tyttöjen olevan kyllin kypsiä niinkin kovaan kamaan kuin Austen :D

    En ole tässä asiassa kovin objektiivinen - wow, ylläri - mutta suosittelen kyllä siedätyshoitoa tämän lapsuustrauman parantamiseen. Ei voi taata kuka tykkää mistäkin, mutta satavarmasti olet huonompaakin lukenut ;-)

    VastaaPoista
  3. Apua, en uskaltanut lukea koko postausta, kun kirja ei ole minulle vielä tuttu ja siihen pitäisi tarttua ASAP eli heti kun jostain saisin käsiini. Olisikohan tämä sellainen, jonka voisi lukea englanniksi? :)

    VastaaPoista
  4. Olipa hieno ja perusteellinen analyysi Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Niin hieno, että vastaheränneenä en osaa sanoa siihen oikein mitään ;) Muistin, että minulta löytyy myös engalanninkielinen yhteisnidos Austenin parhaista, mutta en ole lukenut Ylpeyttä ja ennakkoluuloa vielä englanniksi. Se pitäisikin tehdä.

    Tuo on mielenkiintoinen ajatus, että kuinka paljon Austen on ajatellut kirjoittavansa aikalaissatiiria, kuinka paljon puhdasta viihdettä. Austen ei ehkä olisi osannut erotella niitä toisistaan. Hän todennäköisesti kirjoitti asioista ja ilmiöistä, jotka hän tarkkasilmäisenä ympäristöstään ja yhteiskunnastaan oli havainnut. Kepeä ja hieman ilkikurinen tyyli, on se, mikä tekee kaikesta niin valloittavaa vielä tänäkin päivänä.

    No kirjoitin nyt sitten kuitenkin jotain, toivottavasti edes jotenkin järkevään muotoon?!

    VastaaPoista
  5. Raisa, jos googletat niin tämä löytyy sähköisenä englanniksi projekti gutenbergin kautta - voithan kokeilla vaikka ensimmäisen luvun ja katsoa miltä maistuu. Jos kieli tuntuu liian vanhahtavalta (sanasto ei ole paha mutta välillä huomaa että merkitykset ovat muuttuneet), voit aina muuttaa mieltäsi ja siirtyä suomenkieliseen. Joka tapauksessa sulla on herkkupala tiedossa :-)

    Amma, kiitos vain... "perusteellinen" taitaa olla oikea sana! Ihan pikkuriikkisen taisi karata mopo käsistä vaikka ensin tuntui ettei tästä enää osaa sanoa mitään. Oma päänsisäinen miellekartta tästä kirjasta alkaa olla laajahko. Ja loistavan kuvaava sanavalinta tuo "ilkikurinen", sitä se juuri on. Austen nauraa ihmisille mutta samalla ihmisten kanssa, ei tule ollenkaan sellaista pahantahtoista tunnelmaa.

    Jesh, hyvä juttu että multa on tulossa tästä tarinasta lisää postauksia, saan oikein vaahdota ;-)

    VastaaPoista
  6. Mulla löytyy suomennos omasta hyllystä, mutta aika pitkä aika on kirjan lukemisesta. Innoittamanasi voisin yrittää tätä joskus englanniksi. Aloitin joskus Austenin Northanger Abbey -kirjaa englanniksi, mutta koukeroinen säätyläiskieli tuntui vähän liian työläältä ja ehkä kirja ei ihan yhtä vetäväkään ole kuin tämä tai Järki ja tunteet. Mutta johan mä olen lukenut moderneja klassikoita englanniksi, pitäähän sitä vähän tavoitetta itselleen ottaa. Tämän lukeminen voisi sopia mainiosti kesähelteisiin. :)

    VastaaPoista
  7. Salla, olisi tosiaan jännä kuulla mitä sinä tästä tuumit :-)

    VastaaPoista
  8. Kieli on kyllä Austeneissa aivan parasta!

    VastaaPoista
  9. Samaa mieltä Tessa! Tässä suhteessa ainakaan ensimmäinen näistä tuoreversioista ei ihan vetänyt vertoja... huomenna varmaan kirjoittelen siitä :-)

    VastaaPoista
  10. Helei! Sinulle on jotakin blogissani. ♥

    VastaaPoista
  11. Tuo Austenin "näkymätön yhteiskuntakritiikki" on totta! Tarkoittiko hän avioliittokuvaukset kritiikiksi? Ehkä hän oli vain niin taitava, että kun kertoi asioista sellaisina kuin ne ovat, tuli huomaamattaan antaneeksi lukijoille todella erilaisia tulkintamahdollisuuksia.

    VastaaPoista
  12. Mahdoton tietää varmasti; Austen piti huolta siitä, ettei hänen ajatuksistaan jäänyt kummoisestikaan todistusaineistoa! Työt saavat puhua puolestaan...

    Mutta jotenkin epäilen, ettei Austen olisi osannut kuvitella sellaista maailmaa, josta käsin me nyt hänen kirjojaan tulkitsemme - ja meidän taas on vaikea asettua hänen sosio-historialliseen tilanteeseensa. Panin Sense and Sensibility-romaanin filmatisoinnin kohdalla merkille, että käsikirjoittaja oli lisännyt Elinorille repliikin, jossa viitataan naisen riippuvaiseen asemaan ja jälkeenpäin kirjaa lukiessani oikein etsin sellaisia viittauksia alkuperäistekstistä. En löytänyt edes suoranaista vihjausta moiseen. Luulen ettei Austenin oma kritiikki ehkä olisi yltänyt pidemmälle kuin kohtuuttomiin perintöjärjestelyihin.

    Ihmisluonto kuitenkin pysyy, ja siksi Austenin romaanit purevat edelleen - niiden ihmiskuvaus on pistämättömän hyvää. Tekopyhyyttä löytyy tänään yhtä paljon kuin ennenkin. Ehtymätön luonnonvara! :D

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.