maanantai 14. helmikuuta 2011

Ruma kreivitär

Rakas Henrietta pakotti tarttumaan uudestaan Rumaan kreivittäreen. *tuijottaa aseen piippuun* Taisin saada Kreivittären joululahjaksi heti sen ilmestyttyä. Yksityiskohdat ovat haihtuneet mielestä, lukeminen tuntui melko tuoreelta.

Ruma kreivitär kertoo neljän nuoren naisen naimahuolista ja varsin erilaisista romanttisista ratkaisuista. Köyhtynyt ja rumaksi mainittu kreivitär Julia Gyllenfalk lähestyy jo 30 vuoden ikää, eikä odotakaan löytävänsä miestä - rakkaus epämuodikkaaseen mutta ystävälliseen tehtailija Anton Wendeliin tulee yllätyksenä. Julia on ottanut kantaakseen isän laiminlyömät velvollisuudet ja kasvanut kotikartano Bössaa hoitaessaan tekemään ja ajattelemaan. Hän on henkisesti kypsä käsittelemään uudetkin iskut. Kaunis pikkusisar Dorotea sen sijaan muuttuu vain entistä avuttomammaksi kun omat aviosuunnitelmat purkautuvat suvun aseman rapautuessa.

Sisarten lisäksi romaanissa seurataan paronin tytär Augustan tuskaista kosinnanodotusta ja reipasotteisen porvarisperijätär Carolinan käytännöllistä miehenhankintaa. Nuorten naisten vaiheet kietoutuvat komediassa yhteen, sillä Julian rakastettu on kihloissa Carolinan kanssa ja Dorotea haaveilee Augustan veljestä.

Lukemista väritti vahvasti vertailu Henriettaan. Olisikohan liioittelua kutsua Kreivitärtä Henrietan sisarteokseksi - tai ehkä tytärteokseksi? Henrietta on julkaistu 1977 ja Kreivitär 2002. Kirjailijan ajassa niitä siis erottaa 25 vuoden juopa. Kirjojen asetelmat ovat kuitenkin vahvasti sukua toisilleen. Molemmissa on esiintyy moitteettoman sukutaustan omaava nainen, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt tai menossa ohi. Henrietassa liikutaan 1840-luvun alussa, Kreivittäressä 1830-luvun jälkipuoliskolla. Molemmissa ylitetään säätyrajoja sopimattomilla avioliitoilla.

Samankaltaisuuksista huolimatta romaaneissa on melkoinen sävyero. Kreivitär on monessa mielessä kypsempi romanttinen tarina; Julia on Henriettaa vanhempi mutta myös aikuisempi. Hän tuntee itsensä ja vastuunsa, ja ymmärtää ihmisiä ympärillään. Hän rakastuu jossain mielessä vakaaseen isähahmoon. Ja tosiaan, romanssin sankari Anton Wendel on kaukana romanttisesta ideaalista. Hänellä on myös kirjassa oma äänensä, toisin kuin Henrietan seksikkäämmällä Fabianilla.
Runoilijat kuten Runeberg saattoivat vavista epätoivoisen rakkauden kourissa. Anton Wendel suhtautui rakastumiseensa kuten kylmettymiseen. Se oli kärsittävä, ja aikanaan se menisi ohi. Tärkeintä oli pitää ihmiset tietämättöminä tehtailijan koulupoikamaisista tunteista. Viimeiseksi niistä saisi tietää Julia Gyllenfalk, jota Anton Wendel ei aikonut ajatella lainkaan, koska hänellä oli paljon tärkeämpää pohtimista.
Sitten Anton Wendel ei lainkaan ajatellut Julia Gyllenfalkia, paitsi mietti vähän Bössan kohtaloa, ja pitäisikö Julia kirjoista, jotka Wendel oli aivan sattumalta tullut ostaneeksi Waseniuksen kirjakaupasta lievittääkseen ikävystymistä Tybeliuksen talossa. (s. 309)
Kokonaisuutenakin Kreivitär tuntuu eri tyylilajissa kirjoitetulta. Uuden ajattelutavan ja uuden ajan murtautuminen ahtaaseen piiriin näkyy monella tasolla. Vanhaa ajattelumallia edustavat henkilöt sortuvat omiin harhakuviinsa (kuten ilkeän äitipuolen roolissa esiintyvä rouva Tybelius ja Augustan ahneet vanhemmat), tai tunnustavat elämäntapansa haaksirikon (kuten Julian ylhäinen ja hyödytön isä). Uuden talouden tuulet puhaltavat, uusi maailma nousee Engelin uljaissa rakennuksissa - ja kartanoissa uudet tulokkaat maalaavat piiloon vanhat muistot.

Henrietassakin räpistellään sääty-yhteisön normeja vastaan, mutta Kreivittäressä kapina on reippaampaa. Yksikään päähenkilöistä ei tee mitä odotetaan. Jopa häijy Augusta, joka loppujen lopuksi noudattaa normeja, tekee sen itsenäisenä ratkaisunsa löydettyään henkisen vapauden päättää omista asioistaan. Augustassa voikin nähdä Henrietan varjominän: kohtalokkaat kaksikymmentäviisi vuotta täyttävän nuoren naisen joka ei tapaa Fabianiaan.

Utrion huumori on Kreivittäressä vähemmän osoittelevaa kuin Henrietassa, mutta toimi kyllä minulle loistavasti. Caroliina ja varsinkin Dorotea jäivät nelikosta luonnosmaisiksi hahmoiksi, joihin tutustutaan lähinnä heidän tekojensa kautta. Julia on selvästi sankaritar, mutta epämiellyttävän Augustan kohdalla Utrio on nähnyt vaivaa tehdäkseen hänen sisäisen kehityksensä näkyväksi.

Kaikkiaan hyvä lukukirja, hauska ja kepeä. Mitään yltiöromanttista ei tästä kannata tosin odottaa; kiihkeän intohimon asemesta mielihyvän huokauksia.

Kaari Utrio (2002). Ruma kreivitär. Helsinki: Tammi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.