Olin utelias näkemään kuinka hellällä tai kovalla kädellä politiikan pitkäaikainen pelimies käsittelee Suomen kansanvaltaa. Melko lempeä on sivallus, melkein hellä. Aika veijareiksi kuvataan kaikki pelin osapuolet puoluejohtajista maakunnan miehiin ja ehdokkaisiin. Ankarimmin isän kädestä saavat susirajan takaista väkeä pääkaupungista hyväksikäyttämään lentävät puoluekasvatit.
Känsän ydinvitsi on ajatus tavallisesta arkijärkisestä ja rehellisestä kansalaisesta, joka sattumalta syntyneen mediakohun seurauksena päätyy kansanedustajaehdokkaaksi. Taustatukea antavat lakimieskaveri ja maakuntalehden veteraanitoimittaja. Pilke silmäkulmassa kuvaa Jussi Lähde aidosti asioita ajattelevan ja niistä suoraan puhuvan miehen seikkailua medioiden ihmemaassa ja paikallisten junttamiesten painissa. Jussi Lähteen ihmis- ja maailmankuvasta en muuten sano mitään, mutta hänen tulkintansa median ja politiikan mekanismeista on taiturin työtä.
Koljatin jälkeen panin merkille, että tässä kirjassa keskeiset poliitikot esiintyivät omilla nimillään, lukuuottamatta sitä puoluetta, jonka ehdokkaaksi päähenkilö Tapio Känsä päätyy. Sävykin on tosin ihan toinen kuin Tervolla.
Tapio Känsän henkilökuva on kirjoitettu kovin sympaattiseksi. Kirjatoukan huomion kiinnittää monen ehkä painavamman asian lisäksi sekin yksityiskohta, että Känsä vieraalla yösijalla valitsee tutun kirjan, tietäen "lukemisen rauhoittavan elämän tyrskyissä". (s. 76.) Ehkäpä Lähde on Diogenes'n tavoin etsinyt rehellistä poliitikkoa ja päätynyt lopulta keksimään sellaisen itse. Tai sitten tämä suorien sanojen ja selkeiden ajatusten Känsä on tarkoitettu huumorin huipuksi. Ehkä ajatus aidosti asioihin ja ihmisiin keskittyvästä kansanedustajaehdokkaasta on nykyään jo itsessään vitsi.
Rakenne on yksinkertainen ja suora. Teksti on kepeää mutta usein myös aidosti hauskaa. Paikoin tulee mieleen Arto Paasilinna, jonka kirjoja nuorempana luin. Jussi Lähde on sanankäytön ammattilainen ja politiikka on hänelle tuttu areena. Kliseitä on reipas annos seassa, mutta kaikkiaan osaaminen näkyy terävänä kolumnistin kynänjälkenä.
- Miksi niin moni kansanedustaja luopuu hommasta, sellaisetkin joilla olisi vielä työvuosia jäljellä?
- Heiltä puuttuu politiikan tärkein ominaisuus, sitko. Sitkon jälkeen tulevat pyrky ja noste. Tässä lajissa pitää joskus odotella eläkeikään asti, ennen kuin sattuma kutsuu korkeampiin tehtäviin. Suomessa on liikaa puolueita. On liian vähän hyviä ja osaavia ihmisiä näin moneen puolueeseen jaettavaksi. Pitäisi siirtyä kaksipuoluejärjestelmään, Nisu totesi.
- Miksi?
- Tulisi todellisia eroja puolueiden välillä, puhe kipakoituisi.
- Mutta eikö silloin kävisi niin, että asioissa nousisi esiin vain kaksi mielipidettä?
- Sehän olisi huomattavasti enemmän kuin nykymallissa. (s. 214)
Kaikkiaan pidin kirjasta, se oli kepeä muttei mitään vaahtokarkkia. Pikkuisen ärsyttivät ilmeiset puutteet oikoluvussa... bongasin useamman sellaisen virheen, jonka olisi odottanut kustannustoimittajan huomaavan.
Jos politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista ei ole pätkääkään kiinnostunut, edes penkkiurheilumielessä, ei tämä kirja välttämättä huvita. Osa havainnoista on yleisinhimillisä, mutta osa aukeaa paremmin jos harrastaa uutisten(kin) lukemista.
Jussi Lähde (2010). Känsä tietää. Hämeenlinna: Kustannusosakeyhtiö Paasilinna.
Jussi Patrakka Savon Sanomissa piti kirjasta, Esa Mäkinen Hesarista ei ollut yhtä vakuuttunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.